Vetovastaavan virhearvio
Oltiin pentunäyttelyssä raviradalla. Reippaasti yli 20 kehää, porukkaa, koiria, hälinää ja ahtaita kulkuväyliä. Totta kai auto oli parkissa siellä ykköskehän päässä, kun meidän piti päästä kehälle 21.
Siitä sitten suikkimaan koko näyttelyalueen läpi. Kehä kehältä, koira koiralta. Keskityin ihan tosissani siihen, että omalla koirallani olisi hyvä ja turvallinen reitti kulkea perässäni. Ettei kukaan pääse iholle, ettei tarvitse tunkea liian läheltä vieraita koiria, eikä joutua liian kuormittaviin tilanteisiin.
Se oli oikeastaan jatkuvaa tilannearviota:
Tuo täti on kartalla koiransa tekemisistä.
Tuo koira makaa rentona maassa selkä tänne päin.
Tuo koira ei näytä stressaantuneelle.
Tuo on todella pahana ja sinkoilee, ei sinne päin…
Piru puhelin soi, pakko vastata siihen nopeasti. Samalla jatkoin matkaa. Hetken päästä huomasin, että koirani alkoi jäädä jälkeen.
Miksei se tule?
Liina suorana. Koira jarrut päällä.
Ja se katse.
Oletko ihan tosissasi? Jätit minut yksin tämän tilanteen kanssa, ja nyt kuvittelet, että minä vain tulen perässä?
Minä siinä vielä hyväntahtoisena:
”Tule, tule nyt sieltä.”
Koira ei liikahdakaan.
”No tulehan nyt.”
Kunnes vihdoin suljen puhelimen, laitan ”tilanne aivot” päähän ja katson, mihin oikein olen koiraani kehottamassa.
Ahtaaseen väliin. Vasemmalla iso koira, jonka koko olemus kertoo meidän suuntaamme kaikkea muuta kuin ”tervetuloa vaan tästä ohi”. Ele on koiralleni inhottava ja viesti harvinaisen selvä.
Ja minun koirani seisoo siellä katsomassa minua suunnilleen näin:
En varmasti tule. Mitä vattua? Jätit minut juuri tällaiseen paskaväliin ja nyt vielä ihmettelet? Mene itse tuon suupalaksi!
Ai niin. Minähän olen se ihminen, joka saarnaa jatkuvasti siitä, että ole tilanteen tasalla. Ole oman koirasi tilanteen tasalla. Huomaa ne asiat, jotka juuri sinun koirasi huomaa. Ne, jotka kiinnostavat sitä, jännittävät sitä tai pelottavat sitä. Älä jätä koiraa yksin selviytymään tilanteesta ja odota samalla, että se luottaa sinuun ja seuraa mukana.
Siitähän turvallisuuden tunne ja yhteistyö syntyvät: siitä, että koira voi luottaa siihen, että ihminenkin on kartalla.
No.
Tällä kertaa vastuuportaassa tapahtui virhearviointi.
”Mennään.” Ja tällä kertaa valitaan reitti, josta meidän oikeasti kannattaa mennä. Sen suurempaa anteeksipyyntöseremoniaa ei järjestetty. Tilanne poikki ja eteenpäin.
Mutta loppunäyttelypäivän ajan skarppasin itse. Oltiin ensin vähän etäämmällä muista. Annoin koiran katsella, haistella ja palautua. Pikkuhiljaa se reipastui. Sitten mentiin taas vähän lähemmäs kehiä. Ei kiirettä, ei väkisin, vaan koiraa lukien ja sen mukaan edeten. Ja lopulta päästiin kehäänkin niin, että kokemuksesta jäi positiivinen.
Ehkä tässä oli taas hyvä muistutus siitä, että koiran kanssa turvallisuuden tunnetta ei rakenneta sillä, että ihminen ei koskaan mokaa.
Kyllä mokaa!!!
Oleellisempaa on se, huomaako sen? Kuunteleeko koiraa silloin, kun se viestii, ettei tämä ole sille hyvä tilanne? Ja pystyykö muuttamaan omaa toimintaansa sen sijaan, että alkaa vaatia koiraa selviytymään ihmisen tekemästä virhearvioinnista?