Taivallusta chessien kanssa

Kokemusta yhteiselämästä minulla on kahden chessin kanssa. Ensimmäinen siirtyi yläkerran maisemiin 2011, nykyinen on 7 kuukauden ikäinen.

Asumme puolisoni kanssa pienessä kylässä, luonto on lähellä, mikä on minulle tärkeää. Koira on mukanani aina kun mahdollista, kovin pitkää ikävää kummankaan ei tarvitse potea. Aikaa vietän koiran kanssa luonnossa mahdollisimman paljon. Vesilintuja, kyyhkyjä ja kanalintuja perässä olemme metsästysaikana. Luonnossa liikun koirani kanssa kahden, isommissa porukoissa en viihdy. Juttukaveria koirani lisäksi en kahvitulille kaipaa, varsinkaan metsästysaikana emme muita hyväksy mukaan yhtä koiraihmistä lukuun ottamatta. Sekin tapahtuu kerran vuodessa.

Voimakas, molemminpuolinen luottamus ja syvä yhteys koirani kanssa ovat minulle tärkeintä. Nautin yhtä lailla sieniretken kahvitauolla kuin metsästysretkellä. Koira ei ole minulle robotti, jonka ohjelmoin ja otan esille, kun tarvitsen sitä metsästykseen avuksi. Tuollaistakin olen ikävä kyllä tavannut. Tärkeintä minulle, ja uskon että koirallekin, on ”ME yhdessä” -henki. Itselleni on muodostunut käsitys, että varsinkin chessin kanssa se on tärkeä.

Ensimmäinen chessi oli myös ensimmäinen koirani. Aika äkkiä tajusin, että työnsarkaa on. Koiran maailman oppimisen lisäksi minun piti opetella, miten saan uitua siihen. Miten ilmaisen haluamani asiat niin, että koira ymmärtää ne ja vieläpä haluaa toimia niiden mukaisesti?

Kova, tiukka auktoriteetti ei ole minun luonnettani, ja onnekseni huomasin, että muullakin lailla homma toimii.

Ilman aikaisempaa kokemusta sormi meni suuhun useasti. Onneksi tukea löytyi chessikerholaisista, yhdessä asioita pähkäiltiin ja hyviä neuvoja sain.

Itsenäinen, herkkä koira oli haastava. Perusasiat koira oppi helposti, niitä pidettiin yllä silloin tällöin. Nouto- ym. työskentely tuli kuvaan mukaan, kun uhmaikä oli ohi. En pitänyt kiirettä, pikkuhiljaa edettiin. Koiran opittua uuden asian huomasin, että aika nopeasti piti lisätä haastavuutta. Saman asian hinkkaaminen kyllästytti äkkiä. Kun koira oppi uuden asian, siirsin sen heti tuleviin työskentely-ympäristöihin, metsään ja veden äärelle.

Meillä kävi huono tuuri, kun pentuna tapahtui parikin yllättävää tilannetta, joissa isompi koira pöllytti kunnolla. Noista johtuen muita uroksia kohtaan se oli välinpitämätön eikä hyväksynyt niitä liian lähelle.

Vahtimis- ja puolustusvietti oli kova, sen pitämiseksi aisoissa piti olla tarkka ja määrätietoinen.

Nyt pennun kanssa toimin samalla lailla, yritän vain olla vertaamatta edelliseen. Yksilöitä ovat, oppivat eri tavalla ja vauhdilla. Paljon on kuitenkin samaa.

Metsässä olemme liikkuneet paljon alusta lähtien, tutustuttu eri maastoihin keleissä kuin keleissä. Väsyksiin asti emme siellä ole, virtaa on vielä oltava, kun lähdemme pois. Muuten ollaan ihan pennun halujen mukaan.

Pidän tärkeänä, että metsäretket ovat positiivisia, rentoja kokemuksia. Käskyjä käytän harvoin, välillä muistellaan opeteltuja tapoja, muuten pyrin ohjaamaan pentua muulla tavoin. Kun menemme metsään, kaiken huomioni kiinnitän koiraan: miten se reagoi eri asioihin, miten se lukee minua. Puhelin on taskussa äänettömänä hätätilanteita varten. Jos ainoa pennun huomioiminen ja kontaktinpito olisi siinä, että päästän sen autosta ja poislähtiessä laitan kyytiin, tuntisin olevani epäonnistunut totaalisesti sillä kertaa. Onneksi näin ei ole käynyt.

Kummankin koiran kanssa olen huomannut oman ja koiran mielentilan huomioimisen opetettaessa. On ihan luonnollista, että pennulla päivät vaihtelevat, ihan niin kuin itselläkin. Tärkeintä on mukava yhdessäolo, siitä tulee joka kerta säie siihen sidokseen, mikä välillemme kehittyy.