Sankarikoira

Perheeseemme kuuluu neljä koiraa: eläkkeellä oleva monirotuinen vetokoira Seega, tyttäreni pieni sekarotuinen Tyyris, chesapeakelahdennoutajauros Kuro sekä viimeisimpänä tulokkaana 13.2.2026 syntynyt Kuron pentu Takoda.

Lähdimme heinäkuussa Kuron kanssa chesapeakelahdennoutajien kesäleirille 10.–12.7., jolloin muut koiramme jäivät pitkäksi viikonlopuksi 72-vuotiaille vanhemmilleni Ilkka ja Leena Kotviolle hoitoon. Vanhempani asuvat lähellämme omakotitalossa Torniossa, ja koiramme ovat kaikki pienestä pitäen tottuneet olemaan heillä hoidossa, joten heidän yhteiselonsa sujuu mainiosti.

Lauantaina 11.7. sattui kuitenkin jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Isäni Ilkka oli päiväunilla makuuhuoneessa, ja äitini Leena meni ulos tekemään puutarhatöitä. Seega ja Takoda olivat ulkona pihalla hänen seuranaan.

Äitini sairastaa reumaa, ja hänellä on hermovaurio selässä, joka aiheuttaa sen, että hänen toinen jalkansa saattaa joskus pettää alta. Äitini oli tulossa talon takapihalta, joka viettää kohti terassia, ja oli kumartumassa kohti kukkapenkkiä nyppiäkseen kuolleita kukkia, kun yhtäkkiä jalka petti alta. Hän menetti tasapainonsa ja kaatui noin puolen metrin korkeudesta toiselle kyljelleen alas terassille menettäen tajuntansa.

Isäni, joka oli syvässä unessa, heräsi, kun Takoda villisti hyppi, haukkui ja vinkui sängyn vieressä. Pentu oli tapaturman sattuessa kahta päivää vaille viiden kuukauden ikäinen, joten se ei vielä pystynyt hyppäämään ylös sänkyyn. Takodan käytös oli täysin erilaista verrattuna sen normaaliin käytökseen, joten vanhana koiraihmisenä isä ymmärsi heti, että sillä oli joku hätä.

Välittömästi, kun Takoda oli saanut isän hereille ja ylös sängystä, se kääntyi kannoillaan ja juoksi talon läpi kohti takapihaa isän seuratessa perässä. Kun isä ehti terassille, hän näki äidin makaavan maassa ja Takodan nuolevan hänen kasvojaan. Tässä tilanteessa äiti tuli tajuihinsa, ja Takodan todetessa, että tilanne oli isälläni hallinnassa, se poistui paikalta jatkamaan omia puuhastelujaan.

Isä oli jo aikeissa soittaa ambulanssin, mutta äiti oli tietysti sitä mieltä, että eihän tässä nyt ambulanssia tarvita, kunhan hänet autetaan ylös. Kesti hyvän tovin ennen kuin isä sai äidin nostettua pystyyn ja talutettua sisälle taloon. Isä olisi lähtenyt viemään äitiä lääkäriin, mutta äidin mielestä siihenkään ei ollut perusteita.

Kun tulin takaisin koiraleiriltä myöhään sunnuntai-iltana ja hain koirat kotiin, äitini vain seisoi paikallaan eikä edes maininnut tapahtunutta. Vasta maanantaina hän sitten suostui kertomaan minullekin kaatumisestaan ja siitä, miten hyvin pieni Takoda oli toiminut tilanteessa.

Kävi ilmi, että hänellä oli aikamoiset kivut kyljessä ja vaikea hengittää. Tässä vaiheessa en tietenkään antanut periksi, vaan pakotin hänet lääkäriin kanssani. Diagnoosi oli lopulta mahdollinen lievä aivotärähdys sekä neljä murtunutta kylkiluuta, mutta onneksi ne eivät olleet vaurioittaneet keuhkoja.

Ilman Takodan neuvokkuutta tilanne olisi ehkä voinut päättyä ikävämmin.

Maiju Kotvio