Mettächessiet

Moni rotumme koirista päätyy aktiivisille metsästäjille, missä ne saavat elää hyvää, lajityypillistä elämää ja tehdä sitä työtä, johon ne on jalostettu. Kun metsästäjiltä kysyy, miksi he ovat valinneet juuri chessien metsästyskoirakseen, vastauksissa toistuu usein sama ajatus: metsälle ei enää haluttaisi mitään muuta rotua.

Chessiet saavat omistajiltaan arvostusta ennen kaikkea mahtavasta työmoraalistaan, kestävyydestään ja työskentelykovuudestaan. Ne tunnetaan sinnikkyydestään ja periksiantamattomuudestaan – kyvystä perata kaislikkoa tunnista toiseen ja jatkaa työskentelyä silloinkin, kun tehtävä vaatii koiralta paljon. Metsästystilanteissa arvostetaan myös niiden kykyä tehdä itsenäisiä päätöksiä silloin, kun siihen on tarvetta.

Monelle metsästäjälle chessie on myös ehdoton kaveri. Siinä viehättää tapa olla yhteistyössä ihmisen kanssa olematta kuitenkaan jatkuvasti ihmisestä riippuvainen. Rotua tuntevat kuvaavat usein myös sitä, kuinka selvästi ja ymmärrettävästi chessie osaa ”puhua”, kun sitä vain malttaa kuunnella. Koiran ja metsästäjän välille voi vuosien työskentelyn myötä rakentua poikkeuksellisen vahva yhteys.

Ja ehkä juuri tässä piilee myös yksi rotumme kannalta surullinen ristiriita.

Metsästäjälle voi aivan ymmärrettävästi riittää, että hänellä on käsissään terveeltä vaikuttava, tasapainoinen koira, joka toimii metsällä hyvin ja jonka kanssa yhteistyö pelaa. Kun koira täyttää sen tärkeimmän tehtävän erinomaisesti, ei välttämättä tunnu tarpeelliselta lähteä terveystutkimuksiin, luonnearvioihin tai käyttökokeisiin.

Pienen rodun näkökulmasta tilanteessa on kuitenkin nurja puoli. Jos koiraa ei terveystutkita, sen luonnetta ei arvioida eikä sen käyttöominaisuuksista saada virallista tulosta, koira jää jalostustiedon näkökulmasta lähes näkymättömäksi. Jalostustietokantaan jää pahimmillaan vain nimi.

Samalla menetämme tietoa, joka näin pienessä populaatiossa olisi äärimmäisen arvokasta.

Jokainen koira merkitsee – myös sellainen koira, jota ei koskaan käytetä jalostukseen. Jokainen chessie on jonkun toisen chessien sisarus, puolisisarus, täti, setä, serkku, vanhempi tai jälkeläinen. Yhden koiran terveystulos, luonnearvio tai koetulos ei siis kerro vain siitä yhdestä yksilöstä. Se täydentää kuvaa kokonaisesta suvusta ja lopulta koko rodusta.

Kun kanta on pieni, meillä ei oikeastaan ole varaa suureen määrään koiria, joista tiedämme vain vähän. Mitä kattavammin saamme tietoa myös tavallisista metsästyskoirista – niistä, jotka viettävät syksynsä veneessä, passissa ja kaislikossa eivätkä näyttelykehissä tai koekentillä – sitä paremmin pystymme ymmärtämään, millaisia koiria todella kasvatamme.

Juuri nämä koirat ovat myös valtavan tärkeä osa kuvaa rodun käyttöominaisuuksista. Se, että chessie työskentelee vuodesta toiseen käytännön metsästyksessä, kestää pitkät päivät, ratkaisee tilanteita itsenäisesti ja säilyttää halunsa tehdä töitä, on arvokasta tietoa rodusta. Haasteena on saada tämä käytännössä näkyvä tieto tavalla tai toisella myös osaksi rodusta kertyvää dokumentoitua tietoa.

Terveystutkimuksiin, luonnearvioihin ja käyttökokeisiin osallistumisessa ei siksi ole kyse vain oman koiran meriiteistä eikä siitä, aiotaanko juuri kyseistä koiraa käyttää jalostukseen. Kyse on tiedon jättämisestä seuraaville kasvattajille ja koiranomistajille.

Metsästäjä näkee koirastaan metsällä valtavan paljon sellaista, mitä mikään tietokanta ei yksin pysty kertomaan. Mutta kun tämän kokemuksen rinnalle saadaan tutkittua ja vertailukelpoista tietoa terveydestä, luonteesta ja käyttöominaisuuksista, yksittäisestä koirasta tulee osa paljon suurempaa kokonaisuutta.

Pienessä rodussa yksikään koira ei ole tilastollisesti yhdentekevä. Jokainen tutkittu chessie auttaa meitä tuntemaan rotumme hieman paremmin – ja antaa meille hieman paremmat mahdollisuudet säilyttää myös tuleville sukupolville juuri ne ominaisuudet, joiden vuoksi niin moni metsästäjä sanoo tänään: metsälle en enää muuta ottaisi.